Joku nuolee lihan luitteni päältä pois. Kaikki tärkeä tuntuu menevän pois. Hetkellisesti, toki sen tiedän. Ei se silti tunnu helpommalta kestää. Vaikkakin päämääränä on parannus. Rakkaan ihmisen maailman oikeneminen. Onkohan tässä kuitenkin mukana pienen pieni osa kateutta. Hairahdun taas katselemaan omaa napaani. En tavoita sitä tärkeätä luonteenpiirrettä, empaattisuutta. Omituiselta tuntuu iloita toisten puolesta. Se on tätä hetkittäisen kusipäisyyden, itsekkyyden, kiroamaa todellisuutta. Jos koskaan löydän sen vaimennusnapin tälle pirulle päässäni, eliminoin sen huudon hetkeäkään epäröimättä.

Mitättömän hetken kuluttua osaan taas käsitellä itseäni. Empaattisuus palaa suonistoon kuin huume. Olen tässä samassa hieman parempi ihminen. Osaan olla omassa ruumiissani.